Ainakin meillä nähty!

Ja kovasti onkin ikkunoista kurkittu. Pikku poika alkaa ymmärtämään tonttujen saloja. Välillä innoissaan, välillä pientä pelkoa ilmassa kun kurkitaan näkyykö tonttuja. Pahantekokin tuntukin loppuvan kuin seinään, tontut kurkkii...

Taitaapa osata sanoakin tonttu.

Viime vuosina olen tytölle hössöttänyt joulujuttuja tontuista ja pukeista. Nyt on jo kasvanut isoksi näihin juttuihin, kunnes pääsee tämän teinivaiheen ohi, ja alkaa uskomaan uudelleen joulun saloihin. Nyt joudun vissiin itsekseni täällä ihmettelemään, kun tuo pikkuinen ei taida ihan kaikkea ymmärtää vaikka yllättävän paljon ymmärtää asioita.

Ensi vuonna onkin sitten varmasti jo täysillä mun mukana joulunvietossa.

Eilen yritimme kuvata joulukorttikuvia.

Meillä oli hauskaa. Nauroimme koko perhe. Onnistunutta kuvaa ei kuitenkaan saatu napatuksi. Poika oli liian nopea. Ehti jo ennen ensimmäistä kuvaa repiä laatikosta lahjapaperinkin, ajateltiin että ois kiva jos lapset istuu lahjapaketissa.

Kulunut viikko on ollut raskas. On tapahtunut ikäviä asioita. Läheinen tuttava on poissa. Lämmin ja ystävällinen ihminen. Tämä on niin lopullista. Ei löydy sanoja.

On tullut mietittyä yksin ja yhdessä, miksi. Miksi täältä lähdetään, hyvät varhain ja aivan liian aikaisin. Minne menemme? Lapset kyselevät. Aikuiset kyselemme.

Elämä jatkuu. Erilaisena.